MAAILMAN YMPÄRI: Paluufiilikset

S: Mä en olisi vielä halunnut palata kotiin. Jos totta puhutaan, niin paluu pelotti mua todella paljon. En oikein itsekään tiedä miksi, koska kotona odottavat asiat oli kyllä kaikki ihan miellyttäviä. Kuitenkin olisin voinut vielä jatkaa matkustamista ja oiskin ollut tosi mielenkiintosta tietää, että kuinka monta kuukautta olis vielä kestänyt ennen koti-ikävää.

Ei täällä Suomessa kuitenkaan kamalaa ole olla. Oikeestaan täällä on tosi kivaa. Ihana hengata perheen ja kavereiden kanssa. Nyt kun oon saanut muuttohässäkänkin alta pois, niin tuun aina hymy huulilla mun uudesta kotiovesta sisään. On ihan kivaa pitkästä aikaa olla yksin, vaikka se tosi oudolta vielä tuntuukin. Olinhan mä kolme kuukautta kellon ympäri Jennin seurassa. Omituisinta tässä kotiinpaluussa ja arjessa onkin se, että en nää Jenniä koko aikaa. Melkein jopa on ikävä.

Jenni kertoikin odottavansa innoissaan uutta ja parempaa arkea, sellaista puhtaalta pöydältä aloittamista. Nyt mäkin ootan sitä. Vähän on mennyt vielä kaiken maailman hässäkässä tämä elämä, mutta nyt tilanteiden rauhoituttua voi keskittyä arkeensa. Tehdä siitä itselleen miellyttävän. Mun yks tavote on tehdä enemmän asioita ja nähdä kavereita enemmän. Nää kaksi pystyy vielä kätevästi yhdistämään. Oon aika tehokkaasti saanut kalenteriani jo täytettyä. Ihan pikkujutuilla (leffa, opiskelutreffit yms), mutta se näky ilahduttaa mua niin paljon. Tästä tää lähtee!

Oon ihan varma, että reissu jätti meihin kumpaankin jäljen. Ihan jo pelkästään siksi, että me uskallettiin lähteä. Se oli meiltä kahelta jo tosi paljon ja itsessään merkittävä askel. Musta tuntuu, että reissulla me varmennettiin se, että meistä tuli elinikäsiä ystäviä. Oltiin me niitä jo varmasti ennestään, mut tää oli sellanen loppuvarmennus. Toivottavasti Jenni ei lue tätä nyt silleen "voiei apua, koko elämä". Tiedän jo monta uutta reissua, jotka haluan tehdä nimenomaan tuon hihhulin kanssa! Uskon myös, että reissussa saatiin rohkeutta. Mä ainakin tiedän nyt sen, että vaikka kielitaitoni ei edelleenkään mikään hyvä ole, mä kuitenkin pärjään sillä. Opin sen, että kaikkea ei tarvitse suunnitella. Aika usein me oltiin jossain bussipysäkillä ja pohdittiin, että missäköhän se meidän hostelli nyt sit onkaan ja mitenköhän sinne pääsee. Joka kerta päästiin, vaikkei ollut kartat valmiiksi katottuna. Opin sen, että kysymällä asiat selviää. Jos ei itse tiedä, niin joku muu saattaa tietää. Mä toivon, että muhun jäi se sellainen reippaampi ote tuntemattomiin. Siis sellainen, että moikataan ihmisiä ja ei käännetä katsekontaktin sattuessa naamaa äkkiä pois (niinku suomalaiset yleensä tekee). Kyllä mä kerran jo reteesti moikkasin jotain tyttöä tossa pihassa, vaikken tiennyt että onko se edes mun naapuri. En mä vastausta saanut, mutta mikäs siinä.

Toivottavasti oon rohkeempi, ennakkoluulottomampi ja itsevarmempi. Ainakin olen monta, monta kokemusta rikkaampi ja siitä hyvin onnellinen.


J: Hei kiitti vaan Sofia ku veit sanat suustani. No ei kai, mutta on mulla aika paljon samanlaisia fiiliksiä ku Sofialla - tosin mä odotin kotiinpaluuta aika innoissani. Reissu oli ihan paras, mutta koti on aina koti. Totta kai nautin joka hetkestä eikä koti-ikävä onneksi itkuksi muuttunut missään vaiheessa. Se oli vaan sellanen kaukainen ajatus takaraivossa.

Reissu kyllä sytytti kunnon matkustelukipinän! Tai pahensi sitä, nyt se on jo hemmetin nuotio. Pienestä koti-ikävästä huolimatta huomaan haaveilevani uusista reissuista ja kattelinki tossa itse asiassa jo vähän lentolippuja. Meidän reissu jotenki avas ihan uuden skaalan reissukohteita. Esimerkiksi mä (tai varmasti me) kiinnostuin ihan mielettömästi Etelä-Amerikasta. Perussa Cusco ja Argentiinassa Buenos Aires oli molemmat niin mahtavia paikkoja, että haluaisin nähdä enemmänkin samantyyppistä meininkiä. Espanjaa pitää kyllä opetella ensin. Muutenkaan ei enää tunnu yhtään vaikealta lähteä toiselle puolelle maapalloa reissuun. Ei se sen vaikeampaa ole ku Tukholmaan matkustaminen - vähän kalliimpaa toki.

Sofia puhu kyllä niin kauniisti meidän ystävyydestä, että en mä oikein osaa lisätä enää sanoja (paitsi siis KOKO ELÄMÄ, apua - no okei, vitsi vitsi). On niin kivaa kun on tollanen elinikänen reissukaveri ja ystävä. Ei varmaan tarvi jatkossakaan sanoa ku pari sanaa jostain suunnitteilla olevasta reissusta ja kappas, yhtäkkiä ollaankin menossa yhdessä. Tiedän, että tämmöstä ystävyyttä ei saa pitää itsestäänselvyytenä ja että sitä ei todellakaan ole kaikilla. Okei, meneekö tää lässytys jo yli? No kuitenkin, oot ihana, Sofia!

Mulla on tällä hetkellä ihan mieletön fiilis kaikesta. Onneks ei oo vielä semmonen kotiinpaluumasis iskenyt. Enkä kyllä oikeastaan usko, että iskeekään. Oon taas klisee, mutta reissussa tuli ylitettyä ittensä niin monta kertaa ja oppi niin paljo uusia juttuja, että tällä hetkellä kaikki tuntuu mahdolliselta. Oon niin innoissani! Mä muutan uuteen kotiin, mulla on uusia ihania ystäviä, mulla on vanhoja ihania ystäviä, työt sujuu paremmin kuin ennen reissua ja mä tunnen olevani jotenkin enemmän aikaansaava. Life is good. Ei ehkä olis näin kivaa, jos reissu ei olis avannu silmiä monin tavoin.

- Sofia ja Jenni