MAAILMAN YMPÄRI: Machu Picchu

J: Torstaiaamuna kello herätti liian aikasin mutta se ei paljo haitannut kun tiesi mitä on tulossa! Olin niin innoissani koko matkan Machu Picchulle. Mä hehkutin Machu Picchua jo paljon ennen meidän koko reissua maailmalle ja olin niin onnellinen ku sinne vihdoin pääsin. Opas katsoi vähän hämmentyneenä kun multa pääsi pieni onnen itku siinä kun noi maisemat avautu eteen.

Machu Picchu on siis vanha inkakylä Perun vuoristossa Andeilla. Se on rakennettu 1400-luvulla ja inkat joutuivat hylkäämään kylän reilu sata vuotta rakentamisen aloittamisen jälkeen. Mun mielestä on ihan järjettömän tuntusta, että tuo inkakaupunki on löydetty ulkomaalaisen toimesta vasta vuonna 1911. Tosi myöhään! Toisaalta, onhan se aika nätisti vuoriston kätköissä. Kyllähän sitä puhutaan, että siellä olisi muitakin ulkomaalaisia käynyt ennen tuota vuotta 1911 mutta tuolloin se tuli suuren yleisön tietoisuuteen. Machu Picchun historia on ihan mielettömän mielenkiintoinen ja monimutkaisempi ku mitä tässä nyt kirjoitin mutta lyhykäisyydessään historia menee noin.

Matka Machu Picchulle alkoi ensin noin puolentoista tunnin pikkubussimatkalla, sen jälkeen istuttiin junassa upeissa maisemissa 1h 45 min ja sitten otettiin vielä yksi bussi, joka ajeli meidät hurjia vuoristoteitä (edes Uudessa-Seelannissa ei ollut noin hurjaa) ylös Machu Picchulle. Matka kesti siis melko kauan mutta kyllä se sen arvoista oli.

Meidän matka Machu Picchulle oli matkailuyrityksen, G Adventuresin, kautta. He hakivat meidät aamulla hotellilta, saattoivat meidät oikeaan junaan ja bussiin ja sama homma takaisin tullessa. Itse ei tarvinnut paljon ajatella. Lisäksi meillä oli opas Machu Picchulla ja yllätyttiin kun tajuttiin, että kierroksella ei ole ketään muita meidän lisäksi. Saatiin siis ihan oma opas. Ja vieläpä tosi hyvä opas! Häntä jaksoi kuunnella ja puhui juuri sopivasti eikä yhtään liikaa. Vähän oli ehkä vaikea välillä ymmärtää espanja-aksenttista englantia mutta pääasiat tuli kyllä selväksi. Opastetun kierroksen jälkeen meillä oli muutama tunti omaa aikaa kierrellä. Siellä olisi voinut lähteä kipuamaan vähän kauemmaksi katsomaan muutamaa tärkeää kohdetta Machu Picchulla mutta mulla oli hieman heikko happi ja sydän sykytteli miten halusi niin sen vuoksi ei uskallettu lähteä kiipeämään. Omalla ajalla käytiin hakemassa passiin leimat! Passi alkaa näyttää aika kivalta ku se on leimoja täynnä.

Mulle tää oli koko reissun kohokohta! Oon aika kauan haaveillut pääseväni käymään tuolla ja tuntuu niin oudolta, että taas on yksi haave matkailun suhteen täytettynä. Mitäs seuraavaksi?

- Jenni

MAAILMAN YMPÄRI: Mikäs nopeusrajotus täs nyt olikaan?

J: Camper van on nyt palautettu turvallisesti ja naarmuitta Aucklandiin ja me selvittiin hengissä reilusta 5000 ajetusta kilometristä. Välillä kyllä tuntu siltä, että tää jää viimeseks reissuks (mut äiti me ollaan nyt ihan kunnossa, ei jälkikäteen tarvi murehtia) mutta ei tuo ajaminen nyt suurimmilta osin hirveän vaikealta tuntunut. Mä olin meistä kahdesta se kuski ja olin sitä ihan omasta tahdostani - oon aina nauttinut ajamisesta. Toki siinä jäi paljon maisemia näkemättä kun välillä joutui keskittymään ajamiseen ihan todenteolla. Ei se kuitenkaan jäänyt harmittaan, koska upeita maisemia tuli muutenkin nähtyä ja ajaminen oli ihan mielettömän kivaa (ainakin melkein aina, loppupuolella rupes jo vähän tympiin).

Vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tottu yllättävän nopeasti. Mä panikoin etukäteen, että miten se onnistuu, miten tajuan pysyä tien vasemmalla puolella ja kääntyä oikein kun koko pienen ajokortti-ikäni oon ajanut oikealla puolella. Turhaan olin kyllä sitä panikoinut sillä hyvin se mun mielestä sujui alusta asti. Okei, aluks oli vähän vaikeuksia löytää se auton oikea kohta siltä vasemmalta kaistalta. Tuntu, että ajo koko ajan liian paljon vasemmalla eli melkein ojassa. Pyysinkin aina Sofiaa huomauttelemaan kun moikkaan liikaa valkosta viivaa tien laidalla ja kyllä se oikea paikka rupes siitä sit aika pian löytyyn. En tiedä, mistä mahto johtua, että sitä väkisin halus ajaa liian paljon vasemmalla. Olishan se paljon enemmän järkeenkäypää jos olis halunnut ajaa siellä oikealla puolella mihin on tottunut. Vaikka olis se kyllä tuntunut todella oudolta jos jostain syystä olisin päätynyt tien väärälle puolelle ajamaan kun ratti ei olisi ollut keskiviivan vieressä. Summa summarum - vasemmanpuoleisen liikenteen kanssa ei ollut niin paljon ongelmia kun oli etukäteen ajatellut.

Uuden-Seelannin tiet (varsinkin Eteläsaarella) oli välillä melko haastavia mutta mä näin ne enemmänkin hauskoina kuin pelottavina. Toki välillä tuli sellanen tunne, että sussiunatkoon nyt ollaan korkeella ja lähellä reunaa! Niitä pitkiä, mutkasia ja korkeita vuoristoteitä oli kuitenkin todella hauska ajella. Ei ruvennut tylsistyttämään missään vaiheessa. Tykkäsin muutenkin ajaa Eteläsaarella vuoristoteillä paljon enemmän kuin Pohjoissaarella. Pohjoissaarella oli ihan törkee tuuli koko ajan ja se heitteli autoo miten sattuu ja tällöin ne pienet kuolemanpelotkin nosti päätään. Pohjoissaarella tiet oli myös enemmän moottoritiemäisiä eli paljon pitkää ja tylsää suoraa.

Välillä jouduttiin myös oikein Sofian kanssa pähkäilemään, että miten hitossa jotkut risteykset oikein toimii. Täällä ihan oikeesti vois olla tarvetta suomalaiselle insinööriosaamiselle - risteykset täällä on välillä niin omituisia, että niihin on oltava joku järkevämpikin ratkaisu!

Tästä ajokokemuksesta sai kyllä paljon varmuutta omaan ajamiseen ja nyt voi hyvillä mielin ruveta suunnitteleen road trippiä Amerikkaan road 66:lle!

- Jenni

MAAILMAN YMPÄRI: Ei nähty myöskään hobitteja

J: Kiiltomatoluolien jälkeen seuraava kohde oli Matamata ja siellä Hobittila. Hobittila oli melko kallis mutta se oli kyllä mielestämme kaiken rahan arvoinen. Kahden tunnin opastettu kierros maksoi 79 Uuden-Seelannin dollaria eli noin 50 euroa. Ei olla Sofian kans mitään suuria opastettujen kierrosten ystäviä mutta tällä kertaa yllätyttiin positiivisesti. Meidän kohdalle osui aivan ihana opas, joka kertoi kivoja ja hauskoja faktoja Taru Somusten Herrasta - ja Hobitti -leffojen kuvauksista.

Kierroksen lopussa saatiin vielä inkiväärioluet Konnun pienessä söpössä baarissa (olisi saanut myös kaljaa tai siideriä mutta yök). Vaikka meistä kumpikaan ei ole mitään suurensuuria hobittifaneja niin toi paikka oli silti ihan mahtava! Voin vaan kuvitella millainen elämys tuo on tosifanille. Tälle paikalle suuret suositukset!

- Jenni

MAAILMAN YMPÄRI: Ei nähty luolamiehiä

J: Täällä on ollut nyt pari päivää suhteellisen hyvä ilma (lue: sataa vain silloin tällöin), joten ollaan otettu siitä kaikki irti. Ollaan turisteiltu nyt oikein olan takaa - käytiin Waitomossa vierailemassa kolmessa luolassa ja seuraavana päivänä käytiin moikkaamassa hobitteja Matamatassa.

Ensin oli tarkoitus käydä Waitomossa vaan kiiltomatoluolassa mutta siihen mukaan sai pakettihinnalla kaksi muutakin luolaa niin käytiin sitten katsomassa kaikki. Kiiltomatoluola oli noista ehdottomasti se upein. Oli ihan mielettömän näköstä katsella niitä kiiltomatoja pimeän luolan katossa - se oli ihan ku pieni tähtitaivas. Siellä ei saanut ottaa kuvia, joten matoja ette valitettavasti nää muuta kuin itse luolissa käymällä. Kiiltomatoluolakierros kesti n. 45 min, joista vietettiin kiiltomatoja katselemassa ehkä joku 10 min. Tuli pieni kusetuksen maku, mutta oli se silti hieno kokemus.

Kaksi muuta luolaa (Ruakuri ja Anarui) olivat melko samanlaisia keskenään. Historialtaan toki erilaisia. Me ei oikein tykätty Sofian kanssa siitä, että nää luolakierrokset oli opastettuja. Oltais ehkä mieluummin kierrelty keskenään ihmettelemässä, noi opastetut kierrokset oli vähä liian hidastahtisia meidän makuun. Nuo luolakierrokset olivat siinäkin mielessä vähän huonosti järjestetty, että oppaat olivat kaikissa kolmessa luolassa eri ihmiset ja he toistivat samoja asioita keskenään. Jouduttiin siis kuuntelemaan kolme kertaa, miten kalkkikivi muodostuu luolissa. Ei ehkä ihan rahanarvonen paketti mutta tulipahan käytyä eikä jää mietityttämään mitä luolissa olisi ollut! Jos olet käymässä Waitomossa niin suosittelen kuitenkin jättämään ehkä joko Ruakurin tai Anaruin pois. Jompikumpi näistä + kiiltomatoluola olisi meillekin riittänyt hyvin.

- Jenni

MAAILMAN YMPÄRI: Eräänlainen koti-ikävä

J: Jos kliseet ärsyttää etkä halua lukea kuinka tää reissu muuttaa elämää, suosittelen skippaamaan tämän postauksen.

Mä tietyllä tavalla ikävöin kotia. Mulla ei ole ikävä sanan oikeassa merkityksessä mutta mä odotan kotiinpaluuta jo todella innoissani. Jotenkin tuntuu, että syksyllä saa elämälleen ”uuden alun” kun on matkustanut kolme kuukautta kaukana kotoa. Oon tehnyt jo paljon to do -listoja ja kirjoittanut ylös asioita, mitä haluan muuttaa elämässäni. Onhan se ehkä vähän naiivia ja typerää ajatella, että tämmönen pikkureissu jotenkin muuttais elämää mutta mä tykkään olla vähän naiivi ja typerä.

Mä oon aina tarvinnut muutokseen niin sanotusti puhtaan pöydän. Maanantait, kuukauden ekat päivät ja varsinkin uusivuosi on mulle niitä ”tänään mä alotan” -päiviä. Jotenkin Suomeen palaaminen tuntuu samalta. Uus alku, puhdas pöytä. Eihän asiat sinällään miksikään ole muuttunut mutta täällä oon tajunnut, mitkä asiat haluan muuttuvan (mä varoitin alussa niistä kliseistä, olisit uskonut). Tää kuulostaa nyt kauheen mahtipontiselta ja suurieleiseltä mutta puhun ihan yksinkertaisista asioista. Esimerkiksi, haluan nähdä enemmän kavereita myös arkena. Haluan oppia laittamaan tavarat paikoilleen heti käytön jälkeen. Haluan oppia pitämään siivouspäivän joka viikko. Lista on aika pitkä – täynnä pikkusia mutta mulle merkityksellisiä juttuja.

Toisaalta ajatus kotiinpaluusta ahdistaa. Päivät vaan vähenee (en voi tajuta, että enää alle kuukausi! Alle neljä viikkoo!) ja kotiinpaluu lähestyy. Paluu arkeen tulee olemaan aika raskas koska täällä reissussa on tottunut aikatauluttomaan ja suurimmalta osin stressittömään elämään. Mulla on ensimmäistä kertaa elämässäni edessä sellanen ajanjakso, että mulla on vaan kokopäivätyö eikä mitään koulua tai opiskelua. Tuntuu, että nyt oikeesti pitää hypätä siihen työelämään ihan tosissaan. Onko pakko?

Ainii, en ookaan tainnu tänne vielä mainita, että vuokrasin kämpän! Byron Bayssa Australiassa selailin vuokra-asuntoja, törmäsin yhteen ihanaan kämppään ja huomasin, että sen voi vuokrata verkossa! Vuokrasin Suomesta asunnon Australiasta käsin – kätevää tämä nykyaika. Toivottavasti kuvat oli todenmukaiset ja mua odottaa yhtä kaunis kämppä kuin kuvissa. Oon siis ollut nyt ilman kämppää tän kesän ja mun tavarat on porukoiden luona riesana. Uus asuntokin tuo lisää tuota uuden alun ja puhtaan pöydän tunnetta.

- Jenni

MAAILMAN YMPÄRI: Aavekaupunki Christchurch

J: Hellurei ja hellät tunteet multakin pitkästä aikaa! Teen ihan oman postauksen meidän ekasta kaupungista Uudessa-Seelannissa - Christchurchista, ihan vaan sen takia ku se oli kyllä todella kummallinen kaupunki. Postaus nyt tulee hieman myöhässä kun onhan siitä nyt jo huima viikko aikaa kun siellä oltiin mutta ei anneta sen haitata.

Kaupungin kummallisuus johtunee siitä, että siellä oli vuonna 2011 aika paha maanjäristys, joka vei 185 ihmiseltä hengen (joissain lähteissä lukee 186) ja romutti lähes koko kaupungin. Meidän mielestä oli kyllä todella omituista, että maanjäristyksestä on aikaa jo noin kuusi vuotta ja silti kaupunki näytti vielä siltä, että maanjäristys olisi tapahtunut ihan lähivuosina. Toki rakentamisessa menee aikaa ja rahaa mutta tuntui se silti kummalta. Sofia olikin jostain lukenut, että maanjäristys on ollut hyvä tapa houkutella turisteja. Saattaapi siis olla, että joitain kohteita on jätetty korjaamatta ihan sen vuoksi, että turisteilla on pällisteltävää.

Monessa paikassa kerrotaan, että Christchurch on englantimaisin kaupunki Uudessa-Seelannissa ja oltiin kyllä myös sitä mieltä. Kaikki rakennukset (joista ei nyt valitettavasti ole kuvia) ja sellanen yleistunnelma oli hyvinkin brittimäinen. Yksi koulurakennus oli ihan suoraan kuin Harry Potter -elokuvista.

Christchurchissa oli kyllä aivan huikeeta katutaidetta, josta tän postauksen kuvatkin koostuvat. Graffiteja oli joka puolella ja ne oli vähän eri luokkaa kuin Tampereen rautatieasemalla. Enpä kyllä keksi tällä hetkellä muuta syytä käydä Chirstchurcissa kuin tuo katutaide.

Tuonne pitää kyllä mennä muutaman vuoden päästä uudelleen, jotta näkee onko kaupunki edelleen yhtä tyhjä ja kesken kuten tällä hetkellä. Kierrettiin kaupunkia semmoisella pikkusella ratikalla, jonka kuski kertoili, kuinka joka puolelle rakennetaan uutta ja kuinka monet liikkeet ovat juuri avanneet ovensa. Ehkäpä Christchurch (tai jeesuskirkko kuten me Sofian kans sanotaan) alkaa pikkuhiljaa heräämään kuolleista.

- Jenni

MAAILMAN YMPÄRI: Hurjuuksia Airlie Beachilla

J: Sofia sano, että mun pitää tähän postaukseen tiivistää sanoiksi paniikki snorklatessa, kylmänväreet valaita nähdessä ja kauhu hypätessä taivaalta 4,3 kilometrin korkeudesta. Näitä kaikkea me siis tehtiin tässä parin päivän sisällä Airlie Beachilla!

Airlie Beachilla vietettiin siis kaksi yötä. Ekalle päivälle oltiin varattu sellanen päivän "risteily" (se oli kylläkin enemmän vähä niinku joku kruisailu). Risteily sisälsi käynnin Whitehavenissa, joka oli kyllä kaunein ranta, jota oon päässyt elämäni aikana todistamaan. Turkoosia, kirkasta vettä ja sahanpurumaista, valkoista hiekkaa. Se hiekka piti kävellessä sellasta ihmeellistä ääntä (Sofia sano, että pieruääni mutta Sofialla taitaa olla aika omituiset pieruäänet koska olen eri mieltä). Vietettiin siellä rannalla muutama tunti, kunnes jatkettiin matkaa speed boatin kyydissä kohti snorklausmestoja.

Snorklausta kokeiltiin kahdessa eri paikkaa. Oltiin eka Sofian kanssa sillain että HELL NO. Snorklauspaikalle mentiin pikkuveneellä sieltä meidän speed boatilta ja sieltä snorklauspaikalta oli sitten tarkoitus uida takaisin sinne speed boatille. Öööööö, uinti tyyliin avomeressä? Ei ei ja ei. Oltiin aika paniikissa ja meinattiin eka jättää väliin (minä varsinkin). Meidän opas oli kuitenkin ihan huipputyyppi ja ylipuhui meidät kokeilemaan. Siellä me sitten snorklailtiin ja katteltiin koralliriuttaa. Riutta oli osaks kärsinyt viikkoja sitten riehuneen syklonin takia, mutta oli se silti aika kaunis. Kannatti voittaa pelot. Se toinen snorklauspaikka olikin sitten täynnä mitä ihmeellisimpiä kaloja. Hirveesti eri värejä. Kalojen koko vaihteli semmosista puhelimen kokosista 60-kilosiin möhkäleisiin. Vähän siinä tuli sellanen pakokauhu kun isot kalat tulee kohti mutta oli se silti todella hauskaa. Onneks ei sentään hait uinut vastaan.

Mutta nähtiin valaita!! Siis ihan mieletön fiilis kun opas huutaa että "whale"! Kaikki nousi pystyyn hämmästeleen (tää kohtaaminen tapahtu kyllä siis ihan jo kun oltiin veneessä) ja nähtiin pari valaan selkää. Siellä oli vauvavalaskin! Nämä oli ryhävalaita ja ne tulee kuulemma aina heinä-, elo- ja syyskuun aikana Antartikselta tänne trooppisemmille vesille tuottamaan maitoa ja synnyttämään. Siinä tuli ekaa kertaa sellanen onni-itku. Mulla oli muutenkin tuolla speed boatilla jotenkin tosi onnellinen olo. Oli niin mahtavaa vaan kruisailla siellä merellä auringon paistaessa ja meriveden roiskuessa päin. Siinä tuli sellanen olo, että tällasta tän reissaamisen pitää olla. Kokemuksien keräämistä.

Kokemuksia tulikin aika mukavasti lisää seuraavana päivänä kun me jumankauta hypättiin tandem-laskuvarjohyppy! ME, kaksi korkeanpaikankammoista, noustiin monen kilometrin korkeuteen ja hypättiin sieltä tyhjyyteen. Ette voi uskookaan, mikä fiilis! Yritän kuvailla sitä: IRHGFOUAHERÅUFGHAWEPURHPWGL!!!893874YFNPQWANFKN !!!!!! Pelotti ihan hemmetisti, mutta pahinta koko jutussa oli se odottaminen. Meidän piti lähteä hyppypaikalle klo 12 mutta se viivästyi ja ne pari tuntia odottelua oli kyllä yhtä tuskaa. Okei, vielä tuskasempaa oli se tilanne kun istu siinä koneen oviaukossa jalat tyhjänpäällä. Ei siinä onneks kauaa ehtinyt kauhistelemaan kun oltiin jo matkalla kohti maata. Se vapaapudotus oli ensin ihan kamala järkytys ja kuolemanpelko oli pari sekuntia aika suuri mut sitten siihen tottu ja rupes jopa nauttimaan tilanteesta. Parasta oli kun ohjaaja avas sen varjon ja ruvettiin liitelemään ja katselemaan maisemia. Maahan laskeutuessa oli kyllä niin itsensä voittanut fiilis, että sitä ei varmaan kovin monesti elämänsä aikana pääse kokemaan. Mun ohjaajakin sanoi mulle, että on kateellinen mulle koska hän ei enää pääse kokemaan tota tunnetta kun hyppää ekan kerran. Ei ne hypyt oikein varmaan enää jännitäkään kun hyppää yli 10 hyppyä päivässä.

Voin kertoo, että oli meinaan kaks unohtumattominta päivää ainakin mun elämässä. Airlie Beach tulee jäämään muistiin loppuiäksi.

- Jenni

MAAILMAN YMPÄRI: Australian ensimmäinen pysähdys - Cairns

J: Löydettiin tiemme Balilta Australiaan! Lennettiin Cairnsiin ja nyt ollaan oltu täällä pari päivää. Käytiin eilen Cairnsin Botanic Gardensissa eli jonkinlaisessa kasvitieteellisessä puutarhassa ja oli kyllä upea paikka. Australian luonto on kaunis.

Puutarhan lisäksi ollaan vaan hengailtu ja kierrelty kaupunkia. Tää on yllättävän pieni kaupunki ja meidän hostelli on todella hyvällä paikalla, joten kaikki oleellinen on kävelymatkan päässsä. Täällä jaksaa kävelläkin enemmän kuin Balilla sillä lämpötilat on vähän siedettävämpiä.

Meidän suunnitelma Australian suhteenhan on se, että liikutaan bussilla reilu kolme viikkoa itärannikkoa Cairnsista Sydneyyn asti. Ostettiin Greyhoundin hop on hop off -bussipassi, mikä tarkoittaa sitä, että saadaan tolla passilla matkustaa Greyhoundin busseilla silloin kun halutaan. Bussipassilla saa liikkua vain yhteen suuntaan (eli ku lähdetään Cairnsista, ei voida tulla enää tuolla bussipassilla takas Cairnsiin). Suunnitelmana on tehdä muutamia parin päivän pysähdyksiä matkan varrella Sydneyyn. Pidemmät pysähdykset tehdään varmaankin Brisbanessa ja Sydneyssä - niissä molemmissa ollaan varmaan nelisen päivää. Kolme viikkoa on loppujen lopuksi aika lyhyt aika muutaman tuhanen kilometrin liikkumiseen jos haluaa nähdä ja tehdä paljon matkan varrella.

Tänään me sitten lähdetäänkin Cairnsista eteenpäin Townsvilleen. Townsvillessä mennään sellaiselle saarelle kuin Magnetic Island ja siellä pitäisi sitten nähdä ihan luonnossa koalia ja muuta mukavaa. Toivottavasti ei tarvitse pettyä!

Kuvat ovat juurikin sieltä Cairnsin Botanic Gardensista.


- Jenni

MAAILMAN YMPÄRI: Gili Air

J: Vietettiin pari päivää Gili Airilla ja ai että mikä paikka! Gili Air on siis pieni saari lähellä Balia ja se kuuluu sellaseen kolmen pienen Gili-saaren joukkioon. Se vei kyllä ainakin mun sydämen ihan täysin ja tuli kova halu käydä vielä noilla kahdella muullakin Gilin saarella joskus. Mehän meinattiin ensin jättää koko Gili Airin retki väliin, koska Sofialla tosiaan oli se mahavaiva ja se ei meinannut loppua. Onneks kuitenkin päätettiin lopulta varata tuo retki ja Soffen kipuilu paranikin lähtöä edeltävänä päivänä.

Mä haluan nyt selittää, miten me päästiin sinne Gili Airille koska meitä Sofian kans ärsytti ku kaikissa blogeissa vaan hehkutetaan kuinka Gili oli ihana ja kuinka sinne oli helppo päästä mutta missään ei ollut selkeitä ohjeita eikä neuvoja. Toivotaan, että tästä selityksestä on apua jollekin googlettavalle Gili-matkailijalle.

Me varattiin meidän retki sivuilta www.gilitickets.com. Toi Gilitickets bongattiin Wikitravelista (kannattaa muuten tutustua, ihan mieletön apu matkustavalle!! www.wikitravel.org) ja se vaikutti helpolta tavalta ostaa matkat Gilille ja takas. Giliticketsissa oli monta eri fast boat -vaihtoehtoa, joista sitten sai valita mieleisensä. Me summamutikassa valittiin sieltä hyvältä kuulostava Semaya One -niminen paatti. Gilin saarille helpoin ja nopein tapa on siis matkustaa tollasella fast boatilla ja päädyttiin kans siihen ratkasuun. Näihin venematkoihin sisältyy yleensä ilmaset kuljetukset tietyiltä alueilta satamaan ja paluumatkalla satamasta takaisin. Me ei kuuluttu näihin ilmasten kuljetusten alueisiin kummallakaan matkalla mutta saatiin kuljetus hotellin ovelta satamaan ja satamasta hotellin ovelle hintaan 6 e per nenä. Piti siis laittaa asiasta sähköpostia tuonne Semaya One'lle ja maksaa vaan vähän ekstraa, että sai kuljetuksen kauempaakin.

Meillä oli pieni pelko persuuksissa tosta venematkasta, koska oltiin kuultu kauhutarinoita kuinka ihmiset kiljuu ja itkee pelosta kun se paatti heiluu aaltojen mukana niin paljon. Meidän vene onneksi ei tehnyt tuota. Johtunee siitä, että se oli sen verran iso ja hintakin vähän kalliimpi. Ei kuitenkaan haluttu kitsastella tällasessa asiassa koska onhan se mukavampi matkustaa ilman, että tekee liian läheistä tuttavuutta viikatemiehen kanssa. Ja hei, hintaa tuli noin 100 euroa meiltä molemmilta yhteensä ja siihen kuulu parin tunnin pikkubussimatkat satamaan ja takas ja sitten se venematka. Ei mielestäni kuitenkaan paha hinta vaikka toki Gilille pääsee paaaaljon halvemmallakin jos haluaa nähdä vaivaa ja käyttää siihen aikaa. Me kuitenkin tykättiin tästä Semaya One'sta. Helppo, nopea ja kaikki meni todella sujuvasti.

Mut niiin, se itse Gili Air! Mikä paratiisi. Ihanaa turkoosia vettä (jota en koskaan elämässäni ennen oo nähnyt ja olin siitä ihan liekeissä koko ajan!) ja letkeä tunnelma. Tosi moni tunnisti meidät suomalaisiksi, mikä kieltämättä vähän hämmensi. En tiennyt, että Gili Air on niin suosittu suomalaisten keskuudessa. Me oltiin kaksi yötä siellä semmosessa homestay-majotuksessa. Luultiin, että se olisi siis huone jonkun kodista mutta se olikin ihan "hotellihuone". Oli kämäsin majotus tähän mennessä mutta eipä me siellä huoneessa paljon aikaa vietetty joten ei haitannut!

Eka päivä meni saarta hämmästellessä ja snorklaillessa. Ei nähty kilppareita mutta kaikkia mielettömän värisiä kaloja kyllä! Mä vähä pelkäsin kokeilla tota snorklausta ensin mutta sitten kun pääsin kokeilemaan niin en kyllä tajua mitä siinä pelkäsin. Oli kyllä siistiä! Tokana päivänä me sitten vuokrattiin pyörät ja ajateltiin, että ai ku siistiä pyöräillä saari ympäri! Mutta ei helvetti mikä työmaa. Siis se hiekan määrä!! Eihän siellä pystynyt pyöräileen ku piti taluttaa ja kamppailla tiensä ympäri saaren. Viiden kilometrin pyöräilys (se siis todella on pieni saari kun ympärysmitta on n. 5 km) meni varmaan joku puoltoista tuntia. Oli se silti kivaa, en valita! Kävellen se kuitenkin ehkä ympäri olisi kannattanut mennä.

Jos käytte Balilla niin tehkää ehdottomasti edes päivän matka jollekin Gilin saarelle! Ette tule katumaan.

- Jenni