J: Kauhu. Paniikki. Innostus. Pelko. Onni. Nää kaikki tunteet tulee pintaan aina vuorotellen ja vähä sekasinkin. Kauhunsekaista innostusta ja onnellista paniikkia, jos näin voi edes sanoa. Mut siis tajuatteko, kolme yötä! Oli pakko tulla tännekin nopeasti päivittelemään fiiliksiä.
Siitä on varmaan jo yli puolitoista vuotta kun mä ekan kerran mainitsin, että minä lähden maailmanympärimatkalle. Siitä ei menny kauaa kunnes Soffe olikin jo messissä mukana. Tästä on niin kauan haaveiltu ja puhuttu ja nyt me se oikeasti toteutetaan. Ihan jotenki järjenvastasta.
Torstai-iltana me sit vihdoin lennellään sinivalkosin siivin kohti Pekingiä ja könötetään siellä perjantaiaamuna paikallista aikaa miettien, että mihinkähän ollaan ittemme laitettu. Siinä voi oikeesti olla vähä sellanen olo, että kannattikohan lähtee. Kolme kuukautta pois tutusta ja turvallisesta kotimaasta. Eiköhän se tunne kuitenkin ohi mene (jos sellanen edes tulee) ja tästä reissusta tulee yks hienommista asioista meidän elämässä. Onpahan ainakin yks tarina lisää kerrottavana.
Mä tiedän, että monet saattaa ajatella tästä koko jutusta, että miks me vouhotetaan tästä niin paljo. Yks reissuhan se vaan on, eikä loppujen lopuks mitenkään kovin pitkä reissu. Jotkuthan reissaa vuosia. Miks me tehään tästä niin iso juttu? Mun oma syy on se (ja luulen, että Sofiankin), että tää nyt sattuu oleen mulle ihan sairaan iso juttu. Mä olen luonteeltani vähä sellanen, että oon kova puhumaan mutta en ikänä saa mitään aikaseks. Olin ihan varma, että tääki reissu jää vaan kaukaseks haaveeks mutta ei saatana - tässä me ollaan kohta menossa! Siis tää tunne on niin mieletön, että mulla tulee melkein itku tätä kirjoittaessa. En oo varmaan koskaan ollut näin ylpeä itestäni. Ja meistä.
- Jenni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit piristäisivät päivääni :)